Vuorokausi on vaihtunut huhtikuun neljännen päivän puolelle. Me ollaan oltu kihloissa tasan neljä vuotta. Aikaero huomioon ottaen neljä vuotta ja yksi tunti. Mä kirjotan gradua, Aki on pubissa. Que chulo. Meidän piti juhlia tätä vuorokautta yhdessä. Mutta mun pitää vielä pohtia miksi hitossa vähäproteiininen kasvisravinto ei aiheuttanutkaan tilastollisesti merkitseviä muutoksia insuliini-, kortisoli- ja testosteronipitoisuuksissa, vaikka mä niin oletin. Ja Aki ottaa vielä pari tuoppia australialaisjätkän kanssa, johon se on tutustunut Paddyn pubissa. Kello lyö neljä, nyt saa riittää. Gradu lähtee ensimmäiseen tarkastukseen. Mä oon päättänyt, että se menee tarkastukseen ennen meidän kihlapäivää, mutta eihän neljän tunnin myöhästyminen ole kovin paha, eihän? Akia ei vielä kuulu eikä näy, eikä miestä saa puhelimellakaan kiinni. No mä en vielä huolestu ainakaan kovin pahasti, kyllä se sieltä tulee. Viiden aikaan. Hyvä ettei tule sen australialaisen kanssa. Hyvä ettei. Mä oon ilonen, että sängyn toinen puoli ei ole enää tyhjä, mutta miten me muka voidaan juhlistaa meidän kihlapäivää nyt, kun molemmat on väsyneitä, toisella pyörii päässä vaan sanat vähäproteiininen, tilastollinen merkitsevyys ja pH, ja toisella on krapula? Ja kun mä nyt oon saanu gradun palautettua, me voitais lähteä Sierra Nevadalle lasketteleen. Just joo. Herätyskello soi kahdeksalta. Mä oon valmis jäämään sänkyyn ja nukkumaan pitkälle iltapäivään. Päivä on jo kuitenkin sinetöity mierdaksi. Paddyn tuttu mun vieressä sen sijaan haluaa lähteä. Okei lähdetään. Nopea aamupala, letit päähän, hatut ja hanskat kassiin ja menoks bussiasemalle ja kymmenen linkillä kohti Sierraa. Mä mökötän vielä vähän, no me molemmat välillä vähän enemmänkin, mutta kun päästään vuorille ja katselemaan mahtavia maisemia, ja se Paddyn tuttu on niin lutunen, niin eihän se neljä ylimääräistä kaljaakan ole kovin paha, eihän? Suunnilleen tunnin dösämatkan jälkeen ollaan Pradellanon laskettelukeskuksessa, ja tuntuu, että ehkä tästä voi sittenkin tulla vielä hyvä päivä.

Noustaan bussista, ja yön timpat on heti taas myymässä kaikkea tarpeellista. Joku jäbä bongaa meidät ja vie sopivan hintaiseen välinevuokraamoon. Ulkona lentelee pääskyset. Vuokraamossa soi flamenco. Onko tässä nyt jotain outoa? Aki antaa ajokorttinsa pantiksi, ja jäbä huikkaa selvalla suomen kielella etta terve, mita kuuluu. Monot jalkaan, sukset kainaloon ja kohti lippuluukkua. Saadaan liput ja käydään vielä vessassa. Vuokraamon tyypit jo huutelee meille, että herran tähden menkää jo! Joo mä laitan sitä aurinkorasvaa sitten tuolla ylhäällä joskus, herran tähden mennään jo! Mua pelottaa ekassa gondolihississä, hitto täällähän on melkein kaikki hissit näitä, joissa roikutaan ylhäällä ilmassa. Siis suomeksi sanottuna tuoli- tai gondolihissejä. No kestettävä on. Ylös asti heti kertaheitolla, lähelle Veletan huippua. Ekasta laskusta ei tuu mitään. Rinne on ihan jäässä ja suksen kantit peräventtiilistä, joten rämäpää-Aki saa hieman odotella alhaalla. Jalat on hapoilla jo ekan laskun jälkeen. Mutta ei muuta kuin rinteen yläosa uudestaan ylös ja seuraaville baanoille. Seuraava baana on myös jäinen, mutta lisäksi vielä mukavan kapea. Ei jumatsuka tästä tuu mitään, oiskohan sittenkin vaan pitänyt kääntää kylkeä silloin kahdeksan aikaan... Mä otan vähän hermolepoa hankalasta laskemisesta, Aki jatkaa alemmas. Ja rinteestä ulos. Voi hemmetti nyt se kaatu, toivottavasti ei sattunut. Siellä se kökkii edelleen. Nyt mun on vaan uskallettava laskea! No, Akin toisesta suksesta on side paskana, totalmente. Ja me ollaan menossa ihan toiseen suuntaan kuin sinne keskukseen. Onneks miehelle ei käyny kuinkaan, mutta nyt alkaa silläkin olla henkiset vammat jo kohtalaisia. Ei auta kuin päästä seuraavalla hissille. Mä saan vähän jo fiilistäkin laskemisesta, kun alkaa löytyä ihan mukavaa rinnettä. Mutta en saa nauttia liikaa, vaan välillä jään odottamaan, kun Aki taiteilee yhdellä suksella rinnettä alas. Katson, kun musta möykky könyää rinteessä ja seuraavaksi kuuluu erittäin selkeät v***u, s*****a ja p*****e. Lumivyöryvaara on viimeistään nyt voimassa. Mä lasken alas asti, ja odottelen aurinkoa ottaen, kun kovia kokenut suksipuoli vihdoin kävelee hissille. Meidän pitää nousta seuraavalle asemalle ja sieltä Aki saa moottorikelkkakyydin Pradellanoon suksen vaihtoa varten. Mä laskettelen sinne myös, ja odottelen kunnes Aki on uusien välineiden kanssa valmis uuteen nousuun. Jospa nyt ehdittäis tehdä edes pari mukavaa laskua, ennen kuin on jo lähdettävä kokonaan pois. Noustaan taas ylös asti ja lasketaan Veletan yläosa. Jäisestä rinteestä ei ole enää tietoakaan, mutta pehmeä ja märkä lumi voittaa kuitenkin kivikovan rinteen. Noustaan vielä ylös, ja päätetään lähteä tarpomaan ihan Veletan huipulle asti. Hissin yläaseman hoitaja vähän ihmettelee, että monoissako meinataan kavuta. Kyllä kyllä, huipulta näkee kuulemma Välimeren ja Afrikkaan! Lähes kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa jokainen askel ottaa koville, ja vähän väliä on pysähdyttävä puuskuttamaan. Päästään pienelle välitasanteelle, ja huippujen huippu näyttää olevan vielä turhan kaukana. Aki kyselee haluanko mä jatkaa. Riittäköön tämä tällä kertaa, tullaan sitten kesällä vähän kevyemmillä kengillä uudestaan ja ihan huipulle asti. Maisemat on upeita jo tästä. Välimeri näkyy, mutta Afrikka taitaa jäädä udun taakse. Mutta ne vuoret ja lumi, ah! Kelikin on mahtava, aurinko lämmittää ja taivas on kirkkaan sininen.

Ihastellaan siinä hetki, kunnes Aki ottaa tiukasti kainaloon ja juttelee ihania. Täydellinen hetki, mun rakastaman miehen kanssa mun rakastamalla vuorella. Ja sitten se päästää musta irti, pitää vaan kädestä kiinni ja polvistuu maahan. Ja kysyy, että haluaisinko mä tulla sen vaimoksi. Haluan.

Ihan sama mitä on tapahtunut viime yönä, onko ottanut päähän aamulla, onko ketuttanut suksen rikkoutuminen... Loppupäivä rinteessä sujuu loistavasti. Rinteet on sohjoa ja jokaisessa rinteessä varoitellaan vähäisestä lumesta, mutta ei haittaa, sukset luistaa kivilläkin kuin vettä vaan. Ja mieli on niin ihanan kevyt! Lopulta on lasketeltava alas asti ja matkustettava takaisin Granadaan. Iltaa juhlistetaan vielä flamencoesityksellä ja pitsalla, jokaiselle jotakin. Mun naama hehkuu tomaattiakin punaisempana, on jäänyt se aurinkorasva laittamatta, mutta ei haittaa sekään. Tietäisipä kaikki, miten mun sisällä hehkuu. Yli neljä vuotta sitten klanipää inttipoika on kysynyt multa Tikkakosken sotkussa, haluaisinko mä mennä sen kanssa kihloihin. Ja nyt se viimein haluaa ihan oikeasti, että musta tulee sen vaimo. Me mennään naimisiin.